Meillä koirat oppivat ihan pikkupentuina olemaan turvallisesti irti ja ylipäätään olemaan kanssani vahvassa kontaktissa oli tilanne mikä hyvänsä. Pidän sitä kaikkein tärkeimpänä asiana minun ja koirani suhteessa ja se on puhtaasti turvallisuuskysymys myöskin koiran kannalta.
Tämän tästä törmään erilaisiin ajatuksiin siitä, miten eläimeen ei koskaan voi 100% luottaa ja muut kootut selitykset. Itse en jaksa olla niin pessimistinen, että jäisin jumiin tällaisiin ja siksi luovuttaisin ajatuksesta pyrkiä parhaimpaan. Vielä minun ei ole näiden koiraharrastusvuosieni aikana tarvinnut pettyä koiraani.
uudessa kodissa kaikki alkaa heti luovutusiässä
Luovutusikäinen pentu imee tietoja ja taitoja kuin sieni. Vaikka tottakai sen ikäinen tarvitsee ensisijaisesti turvaa ja rakkautta, niin perustaitojen opettelu alkaa silti jo siitä hetkestä, kun pentu asettuu uuteen kotiinsa. Minulla on kattavampi pennun koulutuspaketti erikseen. Tässä artikkelissa keskityn varman luoksetulon vinkkelistä kontaktiopetukseen. Pikkupentu uudessa kodissaan harvoin on niin itsevarma ja vailla itsesuojeluvaistoa, että se ottaisi saman tien ritolat irti päästyään. Tästä syystä ihan pikkupennun pitäminen irti on ehkä yksinkertaisinta mitä se tulee koskaan olemaan (vallankaan jos et koskaan päästä sitä pentuaikana irti). Alle 5 kk ikäinen pentu saa lain mukaan olla vapaana. Sen jälkeenhän se onkin sitten konstikkaampaa. Taajama-alueet ja maanomistajien luvat jne… Itse olen kuitenkin aina löytänyt ratkaisut koirien irti pitämiseen, jotta pystyn takaamaan niille lajityypillisen elämän ja riittävästi liikuntaa lihasten hyvän kunnon ylläpitämiseksi.
Ne rakastavat sitä paikkaa ja niiden menoa on hauska katsella.
Pikkupennun kontaktiharjoittelut tapahtuvat aina ja koko ajan ulkoiltaessa. Toki samaa voi tehdä sisälläkin, mutta itse en juurikaan aktivoi koiriani sisällä. Haluan niiden olevan kotona rauhallisesti (toki pikkupentu on terve kun se leikkii) josta syystä en veivaa niiden kanssa mitään muuta kuin hoitotoimenpiteitä ja ehkä poseharjoittelua sisällä.
Ulkoillessa minulla on aina taskut täynnä nameja. Homma lähtee käyntiin siitä, että aluksi annan aina namin, kun pentu oivaltaa tulla käymään luonani. Jos näin ei jostain syystä tapahdu, palkkaan sitä ensin pelkästä katsomisesta hillittömillä kehuilla ja sen perään nameilla. Aika nopsaan, yleensä jo heti ekalla ulkoilukerralla pentu alkaa hakea muun tutkiskelun ohessa myös kontaktia minuun = palkkaa ja onnistumisen tunnetta.
Tätä hommaa vahvistetaan sen aikaa, että pentu alkaa pyöriä vähän liikaakin jaloissa namin toivossa. Vasta tämän jälkeen siirryn vihjesanaan eli pyydän pentua luokse. Kun se on oivaltanut tämän, palkkaa ei tule enää muuta kuin vihjesanan toteuttamisesta. Silti pennulle ja myöhemmin junnulle ja aikuiselle koiralle on sisään rakentuneena ajatus, että tuota tyyppiä kannattaa pitää silmällä, ettei missaa mitään mahdollisuutta palkansaantiin.
”Ei ole mitään muuta ehdottomasti pysyvää, kuin koiran uskollisuus.”
-Konrad Lorenz
Seuraavaksi pulpahtaa pintaan puheet siitä, että mitäs sitten voimakkaasti saalisviettinen koira? Minulla on ollut monia saalisviettisiä harjakoiria. Niin linnustajia kuin hirvenhaukkujiakin ja kaikkea siltä väliltä. Sama homma pätee niihinkin. Kyllä koira oppii jättämään sille mieluisan asian, kun teillä on hyvä yya sopimus. Itse olen reilu kaveri ja annan koirieni puuhastella ihanien jälkien parissa, mutta kaveria ei jätetä ja sen olen saanut koirilleni aina kyseisellä konstilla opetettua. En huutele koiriani metsässä alvariinsa. En oikeastaan huutele niitä ollenkaan. Rakennan niihin sellaisen suhteen, että he tulevat kyllä jos joskus pyydän niitä tulemaan. Ne ovat oppineet, että näköetäisyys tulee säilyttää.
