ohjaaja-aktiivisuuden rakentaminen pennulle

Kirjoitin tämän ohjetekstin omille kasvatinomistajilleni nyt, kun heillä on ulkoiluharjoitukset tietysti kovassa käynnissä. On paljon mukavampi rakentaa pohja tukevalle alustalle ja siihen päälle sitten vaikka mitä ihanaa, kuin jättää mahtavat tilaisuudet käyttämättä parhaimpaan oppimis- ja leimautumisaikaan ja tuskailla sitten teinimonsterin ja siitä sujuvasti koko loppuelämän ei-toivotusti käyttäytyvän koiran kanssa.

Teksti on niin perusasiaa, että ajattelin laittaa sen ihan yleiseenkin jakoon.

Alussa tietysti ulkoillaan pennun ehdoilla niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Kuitenkin heti alusta asti on syytä pitää selvänä se asia, että pennun tulee olla ohjaajaansa kontaktissa olipa se sitten irtaallaan tai hihnassa. Tämä on koiran tärkein yksittäinen perustaito ja varmistaa samalla myös sen, että teillä on aina vahva luottamus toisiinne. Tämä on myös vahvasti koiran turvallisuusasia.
Vahvassa yhteistyössä toimiva koira on aina hallinnassa, oli tilanne mikä hyvänsä. Aivan kauhistuttava ajatuskin olisi sellainen tikittävä aikapommi, joka ovesta ulos livahtaessaan ei olisi enää mitenkään hallittavissa. Tai pelästymisen seurauksena ja irti päästyään ottaisi ritolat, koska koiralle ei ole koskaan vahvistettu sitä, että omistaja/ohjaaja on aina se, jonka luo kaikki tiet vievät. Ollaan sitten tekemässä ihan mitä tahansa.

Sitten siihen käytäntöön.
Alussa ei kannata huudella pentua tai muutenkaan kauheasti sanallisesti ohjailla, eikä ainakaan ilman namia. Eikä missään tapauksessa napata pentua syliin kesken jonkun kivan tekemisen tai juosta sitä kiinni jos se ei tule pyynnöstä. Nämä on kriittisiä vaiheita juuri teidän luottamuksellisen suhteen kannalta. Tässä ideana on siis se, ettei pentu tule ”immuuniksi” teidän huutelulle, joka on tosi huono homma jatkon kannalta sekä se, ettei se ala kuvitella että luoksutulo/kiinniottotilanteisiin liittyisi joku kissa ja hiiri -leikki.

1. Ulkoilutilanteessa on aina oltava mukana namia (tai omassa pihassa oltaessa pennulla varma tieto siitä, että sinulta saa namin viimeistään sisälle mentäessä).

2. Kannattaa tietysti opettaa pennulle heti pienestä pitäen joku palkkasana jonka se sitten yhdistää namiin tai johonkin muuhun sille mieluisaan palkkaan.

Meillä se on Yes! ja Nami! Näillä on oikeastaan vain se ero, että Yes! on lupaus joko sosiaalisesta palkasta (vuolasta kehumista ja rapsutuksia ja hössötystä yhdessä) tai namin tulosta, kunhan joudetaan paikalle ja Nami! on se, kun kyseinen asia on menossa pennun suuhun .

3. Pentujen mukana on uusiin koteihin lähtenyt se mun naksutusääni, joka on luoksetulokutsu. Sitä kannattaa edelleen ylläpitää ja vahvistaa.

4. Kun pennun kanssa ulkoillaan, oli se sitten vapaana tai hihnassa, kannattaa alussa aina vahvistaa jo ihan vain katsekontaktia, jonka pentu oma-aloitteisesti ottaa sinun kyselemättä. Eli kun pentu puuhailee omiaan ja sitten katsoo sinua, kannattaa siihen heti reagoida sanomalla vaikka se Yes! ja sitten kun pentu tulee hakemaan namia, niin se annetaan. Tämä vahvistaa siis koiran ohjaaja-aktiivisuutta ja saa sen haluamaan ihan itse huolehtia siitä, että se tietää missä sinä olet.

Saavutettu lopputulos on koira, jota voi pitää irti niin, että se huolehtii sinun lokaatiosta eikä toisinpäin.

5. Hihnahommissa kannattaa heti alkuun tehdä päätös siitä, haluaako koiran olevan innokas moikkaamaan jokainen vastaantulija vai ei. Osa koirista ei aikuisena (tai pentunakaan) ole välttämättä kovin koirasosiaalisia ja tällaisille koirille ajatus random koirien moikkailuista ei ole mieluinen. Annetaan siis sellaiselle koiralle vapaus valita itse ja päästetään se tästä pakkopullasta. Näin vältytään samalla opettamasta se remmirähjäksi vain siitä syystä, ettei ihmiset ole ymmärtäneet, ettei se halua tehdä lähempää tuttavuutta toisten koirien kanssa.

Tällaisetkin koirat elävät oikein kivan elämän omien ihmistensä (ja muidenkin ihmisten) sekä lähipiirin koirien seurassa. Niiden kanssa pystyy vallan mainiosti harrastamaan aivan kaikkea, kunhan niissäkin antaa koiralle sen oman tilan olla nuohoamatta muiden koirien kanssa väkisin. Nämä koirat eivät liioin nauti koirapuistoista lainkaan, muuta kuin omalla porukalla.

Innokkaasti kaikkia moikkaava koira puolestaan voi alkaa tempoilijaksi ja haukkujaksi turhautuneisuuttaan. Kun tällanen koira opetetaan pienestä asti moikkaamaan toiset koirat lenkeillä (jos toiset osapuolet sen sallivat), koiralle muodostuu oletusarvoksi se, että moikkaamaan pitäisi päästä. Kun sitten aina ei pääse, on luvassa mahdollisesti toiveikasta tempoilua ja turhautunutta haukkumista.

Näin ollen tietysti varminta on opettaa pentu alusta pitäen siihen, että remmissä ollessa ei moikkailla muita koiria lainkaan. Se taas tarkoittaa sitä, että leikkitreffit on syytä järjestää erikseen. Tämä tekee asioista paljon ykisnkertaisempaa kaikille osapuolille.

Lenkkireittien varrella odottamaan jäävät, innokkaat kyttääjät kannattaa vaan kierrellä tyylikkäästi.

6. Hihnataitoja voi vahvistella niin, että kun liikkuminen on jo reipasta ja homma etenee, pidetään namit mukana siksi, että vahvistetaan taas sitä katsekontaktia eli ohjaaja-aktiivisuutta. Aina kun näette jossain kauempanakin koiran tai minkä tahansa asian, mitä koira voisi alkaa hössöttää, tarjotaan heti ekasta vilahduksestakin pennulle nami suuhun. Näin pentu nopeasti yhdistää, että se vaihtaa hössötyksen kontaktiin sinun kanssasi, koska se hyötyy siitä enemmän. Koirahan ei tee mitään ilman sille itselleen tulevaa hyötyä.

Pikkuhiljaa kontaktia aletaan odottaa eli nami annetaan vasta, kun pentu on katsonut kohdetta ja kääntyy itse katsomaan sinua. Siitä sitten jatketaan asiassa niin, että ”vahvistetiheys” kasvaa pikkuhiljaa eli se miten pian sinun kanssa katsekontaktissa olemisesta tällaisessa tilanteessa sen namin saa.

Lopputulos on se, että koira on katsekontaktissa kanssasi koko sen ajan, että kohde tulee näkyviin ja häipyy näkyvistä eli saatte ohittaa sen koira vahvassa kontaktissa. Tässähän voidaan myös olla haasteen edessä löytää niin kiinnostava palkka, että kontakti säilyy eli hyöty on koiran mielestä suurempi kuin kiinnostavan (tai ärsyttävän) kohteen tuijotus ja hössötys. Asiaa eli palkkautumista ja sitä kautta kontaktia kuitenkin auttaa juuri se, ettei pentu pääse siihen hössötyksen makuun alunperinkään.

Itse olen tehnyt esim tässä asiassa virheen Ilon kanssa, joka haluaa aina moikata kaikki. Annoin sen pentuna moikata kaikki, koska olin niin onnellinen sen sosiaalisuudesta toisia koiria kohtaan. Näin siitä on tullut turhautuneisuuttaan pomppiva kenguru, joka kiskoo remmissä toisia koiria nähdessään. Asia on helpompi jos olemme kahden lenkillä, jolloin se saattaa olla jopa löysälläkin hihnalla, kun se luottaa saavansa minun kaiken huomion (ja namit). Jos taas olemme liikkeellä isommalla laumalla, kontaktin säilyminen Iloon on koetuksella, ellei jopa turha toivo.

Oman aikuislaumani kanssa olen tehnyt jo pitkään niin, että vieraan koiran näkeminen ja sen lähestyminen riittävän lähelle meitä (luvassa ohitustilanne) tarkoittaa, että nyt alkoi namien metsästyskisa.
Heitän tienpenkalle kasan nameja taskusta ja likat penkoo niitä innoissaan. Näin vieras koira saa mennä menojaan ja kaikki on tyytyväisiä. Toimitusta seuraamaan jääville koirakoille huikkaan itse, että jatkakaa matkaanne vaan.

Tällaisia ajatuksia pohjustamaan teidän vahvaa ja hyvää yhteistyötä koiranne kanssa myös ulkoilutilanteissa. Tehkää elämänne helpoksi ja sujuvaksi koiranne kanssa ja se on järkevää tehdä nyt, eikä sitten remontoimisen kautta 

Aktiiviohjaaja

Pennun tapakasvatuksen ja koiran vahvan ohjaaja-aktiivisuuden takana on aktiivinen ja tiedostava koiran ohjaaja.
Pikkupennun elämässä jokainen päivä on huikea mahdollisuus vahvistaa teidän keskinäistä suhdetta ja opettaa pennulle asioita positiivisuuden kautta, jolloin koirasta tulee sinulle iloinen ja motivoitunut yhteistyökaveri.
Koiran nopeinta oppimisen aikaa ei kannata heittää hukkaan, vaan perusteet lujalle yhteistyölle luodaan heti ensimmäisestä päivästä, kun pentu tulee taloon.

Kun ollaan tilanteissa, joissa koiralla on paljon erilaisia mahdollisuuksia mistä valita mihin se huomionsa keskittää, nähdään hyvin tehdyn pohjatyön ero. Ohjaaja-aktiiviset (aktiiviohjaajien) koirat ovat jatkuvasti ohjaajansa kuulolla, suurin osa jopa katsekontaktissa ihan omasta aloitteestaan. Kun taas koirat, joille ei ole osattu opettaa ja hyödyntää sen luontaista motivaatiojärjestelmää oikealla tavalla, haahuilevat joka paikassa muualla kuin ohjaajansa lähellä, eivätkä suinkaan halua antaa esim. ohjaajalleen kiinni, mikäli ovat sattuneet irti pääsemään.

Tämä samahan pätee meidän ihmistenkin ideaaliin arkeen. Toki koiran ja ihmisen ilo ja onnistuminen rakentuu erilaisista asioista, mutta se tunne on sama. Ihmisen tehtävä on siis varmistaa, että koiran arki sisältää enemmän positiivisia tunteita synnyttävää sisältöä kuin negatiivisia. Näitä voivat koiralla saada aikaan pelko, suru tai aggressio.

Koiran motivoituminen on yllättävän yksinkertainen asia, kun sillä on perushyvä elämä ja arki. Koiraa motivoi palkkion tavoittelu. Palkkiolla voidaan tarkoittaa erilaisia asioita ja jokaiselle koiralle tulee tietysti löytää ne omat, eniten motivoivat jutut mitä se haluaa tavoitella ja saada palkkioksi.

Koiran motivaatiojärjestelmää ohjaa myös vaaran välttäminen ja tämän vuoksi on erityisen tärkeää ymmärtää, että paras oppimistulos ja hyvässä yhteistyössä työskentely vaatii tottakai turvallisen ja luottavaisen suhteen koiraan, kuin myös sellainen oppimisympäristön, joka ei pelota koiraa.
Kun pentu tietää, ettei ohjaaja koskaan aseta sitä liian pelottavan tai mahdottoman tehtävän eteen, se rohkenee tutkia tämän kanssa myös niitä asioita, jotka eivät ole sille entuudestaan tuttuja ja ehkä jopa hieman hämmentäviä.

Miten sitä omaa aktiivisuutta ja suhdetta koiraan sitten vahvistetaan siellä arjessa?
Puhun edellä lähinnä omasta arjestani ja siihen ”pinttyneistä” tavoistani. Itse en niin paljon edes kulje pentujen kanssa ohjatuissa koulutuksissa, vaan lähinnä hyödynnän kaikkia arkitilanteita meidän keskinäisen suhteen ja yhteistyön vahvistamiseksi.

1. Palkat pidän aina mahdollisimman nopeasti saatavilla. Kun pentu tietää, että sinulle kannattaa tarjota tekemisiä, joista oikeilla saa palkkaa, siitä tulee sellainen yksilö, joka haluaa kokeilla erilaisia asioita palkkion toivossa. Toki myös luopumista pitää opetella, jonka kautta myös voi saada palkkion. Riippuen tilanteesta. Koira ei ole tyhmä ja se oppii nopeasti, kun sille annetaan siihen mahdollisuuksia. Esim. näyttelytilanteessa tarvitaan nimenomaan luopumisen taitoa.
2. Sosiaalinen palkka on ainakin omilla harjakoirillani myös vahva motivaattori. Koirani rakastavat sitä, kun kannustan heitä ja selvästi näytän olevani iloinen heidän onnistumisestaan. Yksi koiristani hyppää näissä tilanteissa aina suoraan syliini, vaikka olen seisovillani. Hän toki luottaa siihen, että otan hänet aina kiinni ilmasta. Sylissä sitten nuollaan naama ja häntä vispaa vimmatusti. Siksi olenkin opettanut koirani aina siihen että onnistumisista seuraa myös tämä sosiaalinen puoli, koska se vahvistaa superisti heidän halukkuuttaan onnistua yhdessä minun kanssa.
3. Palkkaa en jätä koskaan antamatta, vaikka koira olisi jo vanhempikin. Luoksetulosta (erityisesti silloin kun sitä on pyydetty) tulee aina seurata palkka. Tästä en luista edes veteraani-ikäisillä. Pennuilla homma saa alkunsa siitä, että pennun ottaessa katsekontaktin ja myöhemmin sen tullessa eteesi ottamaan katsekontaktin, se saa aina palkan. Sitten kun tämä alkaa olemaan sillä mallilla, että ollaan saappaan vieressä koko ajan, voi alkaa jo harventaa vahvistetiheyttä, jotta esim vapaana ollessa koirat malttavat tehdä muutakin kuin kerjätä palkkaa. Mutta pyydettäessä luoksetulosta tulee aina seurata palkka. Tästä en jousta ja tämän vuoksi koirillani luoksetulo on vahva. Ei ole tilannetta, jossa koirillani olisi valikoiva kuulo (poikkeuksena olisi ainoastaan saalistustilanne, jossa en olisi ollut itse hereillä ja askeleen edellä. Näissä syy on minussa, ei koirassa).
4. Kun olen koiran kanssa jossain, en keskity mihinkään muuhun. Pidän koiriani koko ajan silmällä, mutta en huutele niitä. Ne oppivat pienestä pitäen itse huolehtimaan siitä, että ne tietävät missä minä menen ja pysyvät riittävän etäisyyden päässä. Ne kuitenkin tietävät sen, että minä ohjaan toimintaa tarvittaessa ja ylipäätään koko ajan, ei päinvastoin.
5. Pyrin kaikissa arkitilanteissa ennakoimaan ongelmia. Tiedän suunnilleen niin pennuista kuin aikuisistakin missä tilanteissa on minkäkinlaisia kompastuksen paikkoja. Koirani myös opettavat minua joka päivä. Kun ennakoi ongelmat, niitä ei juurikaan ole ja kun niitä ei ole, tulee mahdollisimman vähän tilanteita, joissa tulee ”sanomista”.
6. Koulutustilanteissa en varmaan koskaan käytä sanaa ”ei” tai ylipäätään noteeraa vääränlaisen ratkaisun tarjoamista, vaan odottelen oikeaa (toki pyrin samalla minimoimaan väärien tarjoamisien mahdollisuuksia), jolloin pääsen palkkaamaan. Palkkaamismetodit koitan pitää sellaisina, joissa koiran on mahdollista nopeasti ymmärtää milloin tuli tehtyä oikein, jotta säästyttäisiin puolin ja toisin turhautumisilta. Jos huomaan vaativani koiralta liikaa, peruutan askeleen tai pari taaksepäin, jotta saadaan onnistumista. Epäonnistumiseen en koskaan lopeta treenihetkeä, vaan sitten tehdään vaikka kuinka yksinkertainen ja vanha temppu onnistuneesti, että koiralle jää päällimmäiseksi fiilis onnistumisesta.

Olen oppinut, että kaikki eivät hoksaa yksinkertaisten yhteisten tekemisten tärkeyttä pennun kanssa. Olen saanut kiukkuista palautetta siitä, ettei pennun tarvi kulkea busseissa tai junissa (jos se ei tule sellaista tekemään aikuisena todennäköisesti jne). Ensinnä, koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan ja toisekseen, sillä ei ole mitään merkitystä mitä te teette pentunne kanssa, kunhan teette. Moni pennun mielestä outo ja uusi asia, selätettynä yhdessä oman ihmisen kanssa vahvistaa joka ainoa kokemus hurjan paljon teidän keskinäistä suhdetta. Siksi ei kannata väheksyä tai suhtautua negatiivisesti siihen työhön, joka kannattaa todellakin tehdä pennun ollessa pieni ja vielä junnunakin. Ihmiselle tällaiset asiat voivat tuntua turhilta, jos ei ole koskaan kokeillut ja huomannut miten penikka selvästi alkaa nauttia teidän yhteisistä seikkailuista ja samalla siitä kasvaa itsevarma ja ympäristöstään ja mahdollisuuksistaan nauttiva, eloisa, mutta rauhallisesti asioihin suhtautuva olento.

Mitä enemmän pentuaan hilloaa omien seinien sisäpuolella tai vain samoissa, nopeasti tutuiksi tulevissa ympyröissä, sitä vähemmän teillä on yhteisiä onnistumisia ja seikkailuja, jotka rakentavat teidän suhdetta myös tutun ja turvallisen ulkopuolella pärjäämisen näkökulmasta. Vallankin jos koiralla on yhtään epävarmuutta, se vain vahvistuu, jos koira ei saa koskaan rakentaa omaa itsevarmuuttaan onnistumisten kautta.
Nykyään kun eläinten hyvinvointi(laki) on jo ihan eri tavalla ajateltu asia, jossa eläimen oma kokemus on subjektiivinen ja sillä on siihen oikeus, on meidän ihmisten velvollisuuskin ajatella koko koiran omistaminen uudella tavalla. Meillä ei ole ainoastaan oikeus ostaa ja omistaa eläin, vaan meillä on velvollisuus taata sille lajityypillinen elämä ja sitä ei missään määrin ole sen rajaaminen vain pieniin, omiin ympyröihin. Tai ainakin siinä tapauksessa niiden ympyröiden tulee tarjota melkoinen määrä virikkeitä ja päivittäistä vapaana liikkumista (isolla alalla, jossa on aina uusia hajuja tarjolla).

Nämä asiat liittyvät nyt enää vain matkan päästä aktiiviohjaajana olemiseen, mutta kuuluu siihen kokonaisuuteen kuitenkin. Jos koiralla ei ole riittävän virikkeellinen ja lajityypillinen elämä, se turhautuu ja voi henkisesti (ja usein myös fyysisesti) huonosti ja se ilman muuta vaikuttaa kaikkeen teidän yhteisessä elämässä.